“Viimein hän luovutti ja jäi odottamaan että puolison lauseet alkaisivat tarjota tästa vilahduksia, aivan kuten hän aikoinaan oli himoinnut niitä vähäisia häivähdyksia tämän ruumista, jotka hän oli nähnyt reiällisen lakanan läpi; ja hiljaisuus täytti talon seinästa seinään, lattiasta kattoon, niin että kärpäset näyttivät lopettavan pörinänsä ja hyttyset pidättäytyivät inisemästä ennen kuin purivat; hiljaisuus vaiensi hanhien sähähtelyn pihamaalla.” (lk 68)
“Se mikä (alun perin) ei ollut pistettä kummempi, oli laajentunut pilkuksi, sanaksi, lauseeksi, kappaleeksi, luvuksi; nyt se oli leviämässä yhä monimutkaisemmaksi rakennelmaksi, siitä oli tulossa, jos niin voi sanoa, kirja – ehkä tietosanakirja – kokonainen kieli jopa... mikä tahtoo sanoa että möhkäleestä äitini keskellä kasvoi niin iso ja tuli niin painava, että silla välin kun Warden Road kaksikerroksinen mäennyppylämme juurella peittyi likaisenkeltaiseen sadeveteen, kinnijuutuneet bussit alkoivat ruostua, lapset uiskentelivat nestemäisellä tiellä ja sanomalehdet upposivat siihen likomärkinä, Amina havaitsi olevansa pyöreässä toisen kerroksen tornihuoneessa miltei liikuntakyvyttömänä, kiitos lyijypallonsa painon.” (lk 126-127)
“Jos vaikutan hieman eriskummalliselta, muistakaa perintöni mieletön ylenpalttisuus... ehkäpä on nii, että jos ihminen haluaa säilyä yksilönä myllertävien massojen keskellä, hänen on muuntauduttava irvokkaaksi.” (lk 138)
“Karachin kaupunki todisti väitteeni: se oli selvästikin rakennettu aivan sopimattomien napanuorien päälle ja oli täynnä epämuodostuneita taloja, kehnolaatuisten elämänlankojen surkastuneita kyttyräselkäisiä lapsi, taloja jotka merkillisesti kasvoivat sokeiksi ilman minkäänlaisia näkyviä ikkunoita, taloja jotka muistuttivat radioita, ilmastointilaitteita tai vankisellejä, mielipuolisia, tasapainottomia rakennelmia, jotka monotonisen säännöllisesti kaatuivat kuin humalaiset; hurja kasvusto hulluja taloja, joiden vajavaisuuden asuintiloina ylitti vain niiden kerrassaan poikkeuksellinen rumuus.” (lk 384)
“He havaitsivat ihonsa olevansa täynnä kolmen tuuman mittaisia iilimatoja, jotka suoran auringonvalon puutteen vuoksi olivat miltei täysin värittömiä, mutta nyt niistä oli tullut hehkuvan punaisia koska ne olivat vertä täynnä, ja yksi kerrallaan ne räjähtivät noiden neljän ihmisen iholla, koska olivat liian ahnaita lopettaakseen imemisen tullessaan täyteen. Verinorot valuivat jalkoja pitkin viidakon maaperään; viidakko imi veren itseensä ja tiesi millaisia he olivat.” (lk 449)
“Noihin aikoihin kaikki Parvati-noidan parantamat vaivat olivat (kuivatuksen jälkeen) palanneet kiusaamaan minua; yhdeksänsormisena, sarviohimoisena, tahranaamaisena, tonsuurilla varustettuna, länkisäärisenä, kurkkunenäisenä, kastroituna ja nyt ennenaikaisesti vanhentuneena näin nyöryyden peilissä ihmisolennon, jolle historia ei enempää voinut tehdä, irvokkaan otuksen vapautuneena ennaltamäärätystä kohtalostaan, joka oli murjonut hänet puoliksi järjiltään; yhdella kuulevalla ja yhdellä kuurolla korvalla erotin kuoleman Mustan Enkelin pehmeän astunnan.” (lk 552)
Kommentaare ei ole:
Postita kommentaar